6. helmikuuta 2010

Divarikamaa

Kuuntelin syksyllä Lenitan haastattelua aamuteeveessä. Hän kirjoitti muistelmansa vasta melko iäkkäänä, koska, kuten hän sanoi, eivät viisikymppiset vielä omaa tarpeeksi syvyyttä elämänsä tarkasteluun. Olen samaa mieltä: tapahtumat ovat aika pinnalla ja työura usein kesken.


Kerroin ensimmäisessä blogikirjoituksessani, kuinka poltin teini-iän päivä-kirjani eräänä kriisikesänä. Nyt harmittaa; niistä olisi saanut lisämausteita moneen juttuun. Onneksi löysin vanhaa nuoruuden kirjeenvaihtoani, jonka lukemisesta kehkeytyi hauska nettiseikkailu Alppien rinteillä.
Olen taipuvainen keräilyyn. En enää tiedä, mihin taltioisin kaikki menneiden sukupolvien ja oman perheemme paperit ja valokuvat. Varmaankin lapseni tulevat kylmän rauhallisesti hävittämään kaiken seulottuaan ensin jyvät akanoista; muistojen joukkoon on kertynyt arvokastakin divarikamaa.
Mietityttää tämä kestämätön kehitys: taatusti hukkaan menevät nämäkin jutut. Kaikki on nykyisin niin kertakäyttöistä.
Ystäväni kysyi, mitä haluaisin ruumiilleni tehtävän kuolemani jälkeen? On aika yleistä toivoa tuhkansa sirottelua johonkin rakkaaseen paikkaan. Ehkä näin täytyy tulevaisuudessa menetellä.
Kiitos käynnistä!