31. lokakuuta 2010

Hattu on pääasia


Nimimerkki Huomioitsijan Seuratavat -kirja ilmestyi vuonna 1943
WSOY:n kustantamana. Tässä ohjeita hatun käyttäjille:
"Naisten hattujen muoto ja koko vaihtelee alituiseen muodin oikuista riippuen, niin että hattu, joka tänä vuonna peittää kokonaan toisen silmän, saattaa ensi vuonna olla niskassa. On kuitenkin varottava hankkimasta äärimmäisyyteen meneviä luomuksia, varsinkin ellei ole mahdollisuuksia useamman hatun ostoon. On valittava kasvoihinsa sopiva hattu, niin ettei kapea- ja pitkäkasvoinen osta nuorekasta tytön hattua, enempää kun lastenkasvot omaava leveäreunaista, erikoista taideteosta. Hatun tulee myös sopia muuhun vaatetukseen, niin ettei hienoa, harsolla, kukilla ja muilla koristeilla varustettua iltapäivähattua käytetä sadetakin tai englantilaismallisen kävelypuvun kanssa, eikä urheilumallista hattua hienon vierailu-puvun kanssa.
Nainen, jolla on varoja vain yhteen hattuun, tekee viisaasti hankkiessaan yksinkertaisen, hyvästä aineesta valmistetun, tumman hatun, jota voi käyttää sekä sisällä että ulkona.
Naiselle hattu onkin tärkeä, sillä hän käyttää sitä aamupäivällä, päivällä ja iltapäivällä, kadulla, myymälöissä, ravintolassa, kirkossa ja vierailuilla; ainoastaan iltapukuun ei kuulu hattua, ellei ole kysymyksessä jokin erikoinen pukuun kuuluva päähine.
Herrat käyttävät juhlapuvun ohella silinteriä ja chapeau-claque'ia*, muussa asussa ollessaan etupäässä pehmeää huopahattua, joka talvisin on tumma, kesäisin vaalea, ja kovaa huopahattua eli knallia.
Herra paljastaa päänsä kunnianosoitukseksi tervehtiessään tuttaviaan tai lippua, kuullessaan kansallislaulua laulettavan tai soitettavan, kirkossa, ruumissaaton kulkiessa ohi jne. Herrasmies ottaa hatun päästään tullessaan sisään, samoin hississä naisen läsnä ollessa." * sana tarkoittaa kokoon napautettavaa silinterihattua

Hatut ovat minusta mielenkiintoisia, vaikka en itse niitä käytäkään kuin lämpimikseni. Hattuun sisältyy paljon erilaisia merkityksiä. Kotiarkistostani  löytyy runsaasti historiallisia hattukuvia.   Otsikkokuvat ovat 1900-luvun alusta sekä 1920- 30- ja 40-luvuilta.

Ihania hattuja: http://www.hattu.fi/juhla.htm

Ruoveden seurakunta 450 vuotta: Pyynikkilän pappilan vaiheita

Alkujaan Ruolahtena tunnettua Pyynikkilää asuttivat vuosina 1547-61 pirkkalaiset erätalonpojat Erkinpoika Pyynikkä ja Paavali Matinpoika Pyynikkä. Tila autioitui myöhemmin, ja vuonna 1606 se siirtyi Ruoveden seurakunnan omistukseen kirkkoherran pappilaksi. Alkuperäinen  rakennus paloi 1700-luvun alkupuolella ja jälleenrakennettua taloa korjailtiin usein, kunnes vuonna 1831 valmistui uusi loistelias pappilarakennus Engelin oppilaan, arkkitehti Granstedtin uusklassiseen tyyliin piirtämänä (alempi kuva).


Talo palveli pappilana 1960-luvun puoliväliin asti, jolloin Ruoveden seurakuntakeskus valmistui ja Pyynikkilä huutokaupattiin. Sen osti Pekkalan kartanon isäntä Hans Aminoff, ja hänen kuoltuaan pappila alueineen siirtyi Aminoff-Säätiölle vuonna 1968.  Säätiö  puolestaan  luovutti sen valtiolle ehdolla, että Pyynikkilä entisöidään pappilamuseoksi.
Museo valmistui kolmen vuoden urakan jälkeen kesäksi 1976, mutta vain viikkoa ennen avajaisia rakennus tuhoutui arvoituksellisessa tulipalossa. Museovirasto luovutti alueen takaisin Aminoff-Säätiölle, ja niin paikalle alettiin rakentaa  kesäteatteria. Pappilan renkituvasta saatiin samalla tervetullut taidenäyttelytila, joka toimii kesäisin Ruoveden vapaa-ajanlautakunnan ja kulttuuriyhdistysten hellässä hoivassa.
Aminoff-Säätiö lahjoitti Pyynikkilän virallisesti Ruoveden kunnalle vuonna 1983, mutta jo edellisenä kesänä siellä oli nähty ensimmäinen näytelmä: rehtori Oiva Hernesniemen "Pyynikkilän pihassa 1882".
Teksti on laatimastani Ruoveden kesäesitteestä 2002

Valitettavasti pappilasta entisöintivaiheessa otetut valokuvat tuhoutuivat edustuskelvottomiksi kulttuuritoimistossa edeltäjäni aikana tapahtuneen vesivahingon yhteydessä. Paikallinen taiteilija Olavi Heikkilä maalasi niiden perusteella pappilarakennuksen järven puolelta nähtynä. Väri ei ole valokuvassa enää ollut aivan alkuperäistä vastaava (ylempi kuva)

http://www.pokory.fi/doc/HANKESUUNNITELMA_Pyynikkila.pdf
http://outi-autio.blogspot.com/2010/10/suomen-kaunein-alttaritaulu.html
http://outi-autio.blogspot.com/2010/11/tukkijoella-on-seikkailtu-yli-110.html

30. lokakuuta 2010

Sininen hetki Hilkka-Liisa Aholan seurassa

Olen perinyt isältäni Arabian tarjoilusetin, jonka hän oli saanut 60-vuotislahjaksi 1970. Astioissa olevat nimikirjaimet HLA kuuluvat Hilkka-Liisa Aholalle. Setin osissa on jäljellä Handicraft-tarrat, joten eipä ole niistä snapseja nappailtu. Esineiden valmistusmääristä ei useinkaan ole säilynyt tietoja. Uniikki on aina uniikki; taideteollisuusosaston esineitä on valmistettu pienempinä sarjoina kuin varsinaista massatuotantoa.



Arabian taideteollisuusosastoa johti 1940-luvulla Olga Osol, joka nosti vaatimattoman käsinkoristamon taiteellisesti tasokkaaksi "Olgan osastoksi". Siellä on kasvanut monta lahjakasta keraamikkoa. Hilkka-Liisa Ahola opiskeli Taideteollisuuskeskuskoulussa, ja hänen harjoittelujaksonsa Arabiassa 1943-44 johtivat vakinaiseen työpaikkaan 1947. Työn alkamista viivytti sota: Hilkka-Liisa Ahola toimi viestintälottana. Olgan osastolla saivat nuoret keramiikkataiteilijat suunnitella ja toteuttaa kodin koriste-esineitä sekä paljon käsityötä vaativia käyttöesineitä. Ahola suunnitteli fajanssisia koriste-esinesarjoja ja koristemalleja tehtaan tuotantoon sekä omia uniikkitöitään, erityisesti kaakeleita ja vateja. Taiteilijan töille ovat ominaisia vahvat ornamentit, siniset sävyt ja rehevä sivellintekniikka. Hänen kaakelisommitelmansa voitti arvostetun Grand Prix’n Italiassa, Faenzan keramiikkabiennaalissa 1968. Taiteilijalla oli laaja retrospektiivinen näyttely "Sininen hetki" Helsingissä 1999.

http://www.arabianmuseo.fi/web/museumarabia.nsf/pagesbylevel/FIN0?OpenDocument&LANG=FIN
http://arabia.kokoelma.fi/etusivu_esittely.aspx
Keramiikassa käytetty nimitys fajanssi johtuu Faenzasta:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Faenza

26. lokakuuta 2010

Haavoittunut enkeli on Maamme taulu

Hugo Simbergin rakastettu maalaus Haavoittunut enkeli (Tampereen tuomiokirkko) voitti v. 2006 Ateneumin taidemuseon järjestämän Maamme Taulu -äänestyksen. Se sai kaikkiaan 1 360 ääntä. Hugo Simberg liittyy läheisesti myös Ruoveden kulttuurihistoriaan.


Syksyllä 1895 Hugo Simberg muutti Ruovedelle Gallen-Kallelan oppiin. Pian hän maalasi siellä eräät uransa tunnetuimmista teoksista vain 21-vuotiaana! Gallen-Kallela ymmärsi Simbergin kuvamaailmaa ja omaperäistä tyyliä rohkaisten nuorta taiteilijaa säilyttämään erikoisuutensa. Gallen-Kallela kirjoitti Louis Sparrelle Kalelasta 10.12.1895:

"Minulla on täällä ollut oppilaana Simberg, joka on aivan poikkeuksellisen lahjakas. Hänen taiteensa tulee vielä merkitsemään paljon, jos hän pysyttelee nykyisellä tiellään. Aivan ihmeellinen lahjakkuus, aivan vanhojen 1300-1400-lukujen mestarien hengessä. Ja se on todellista (ei teeskenneltyä) naiivisuutta. Hänen työnsä vaikuttavat kuin saarnat, joita kaikkien täytyy kuunnella ja jotka porautuvat muistiin." 

Kuvassa tyttäreni ihailemansa taiteilijan haudalla Hietaniemen vanhalla hautausmaalla:


http://outi-autio.blogspot.fi/2012/09/tuttuja-ja-vieraita-enkeleita.html

17. lokakuuta 2010

Propaganda-Aseveljien henkistä sodankäyntiä

Propaganda-Aseveljet oli  talvi- ja  jatkosotien  aikainen  järjestö, jonka perustivat lauluntekijä Reino "Palle" Palmroth ja Aunuksen Radion päällikkönä ja reporttina toiminut Pekka Tiilikainen. Järjestön tarkoitus oli tuottaa viihteellisiä  asemiesiltoja tukemaan henkistä sodankäyntiä. Arijoutsi, aikansa luetuin suomalainen pakinoitsija, avusti säännöllisesti Propaganda-Aseveljien Hopeatorvet-lehteä.


Viihdytyskiertueporukka Simolan asemalla 1942 odottamassa 
radan korjausta pommituksen jäljiltä. Vänrikki Arijoutsi 
keskellä ja hänen takanaan tummahiuksinen Arvo Koskimaa, 
Syyspihlajan alla -tangon säveltäjä. Luulisin, että näyttelijä 
Leo Riuttu on 3. oikealta. Isäni on 3. vas. tangon vieressä.

Talvisodan jälkeen Propaganda-Aseveljien kärkijoukko perusti yhdessä Valtion tiedotuslaitoksen kanssa Puolustusvoimain viihdytystoimiston, jonka rintamille ja sotasairaaloihin suunnattu toiminta käynnistyi 27. kesäkuuta 1941. Jatkosodan aikana toimisto järjesti Helsingin Messuhallissa yli sata asemiesiltaa, joissa ajan merkittävimmät taiteilijat esiintyivät. Isänikin oli mukana viihdytysjoukoissa ja lauloi muun muassa asemiesiltojen kuorossa. Tilaisuudet radioitiin suorina lähetyksinä.
Uusi Suomi 7.7.2009: "Viihdytystoimintaa jatkui sodan loppuun saakka. Vain muutama päivä ennen Neuvostoliiton suurhyökkäystä kesäkuussa 1944 kenraalimajuri Aaro Pajari tarjosi reservidivisioonalleen Kannaksella Kreivitär Maritzan ulkoilmanäytöksenä. Kymmenisen päivää myöhemmin sama joukko yritti lähes samassa maastossa pysäyttää venäläiset Kuuterselässä."
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arijoutsi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Simolan_rautatieasema

Samuli Parosen maailma oli sana

Minulla ja Virolahdella syntyneellä aforistikko Samuli Parosella on yhteisiä esivanhempia isänäitini puolelta 26 polkua pitkin.

Samuli Paronen (1917-1974) oli kirjailija, taidemaalari ja työmies. Esikoisteoksensa ilmestyessä hän oli jo 47-vuotias. Vaatimattomissa oloissa eläneen Parosen kirjailijanura kesti vain 10 vuotta. Hän kirjoitti kymmenen teosta, joista 8 oli romaaneja, yksi novellikokoelma ja yksi aforismikokoelma. Paronen tunnetaan parhaiten kokoelmasta Maailma on sana.


Parosen isä kuoli Tammisaaren vankileirillä 1918 ja äiti influenssaan 1931, kun poika oli 14-vuotias. Kirjailija elätti itsensä työmiehenä metsä- ja maataloustöissä. Eri paikoissa asuttuaan Paronen osti Aino-vaimonsa kanssa maatilan Janakkalasta, josta he myöhemmin muuttivat Riihimäelle. Janakkalassa hän kirjoitti 1964 julkaistun esikoisromaaninsa "Kesä Aataminkylässä". 

Samuli Paronen oli myös maalari
Kirjailija oli tuttu näky Riihimäellä, sillä hän istuskeli mielellään puistoissa, lukusaleissa ja asemakahvilassa. Hänet tunnistettiin isosta mustasta huopahatusta, joka peitti tummat tuuheat hiukset.
Paronen kuoli keuhkosyöpään 1974 Ahveniston sairaalassa. Hannu Mäkelä on kirjoittanut Parosesta kirjan Samuli. Muistelma Samuli Parosesta. Otava 2006
Samuli Paronen -palkinto myönnetään ansioista aforistiikan alalla. Palkinto jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 2006. Palkinnon jakaa Suomen aforismiyhdistys. Saaja julkistetaan Parosen syntymäpäivänä 23. toukokuuta tai sen tienoilla. Ensimmäisen Samuli Paronen -palkinnon sai kirjailija ja aforistikko Helena Anhava.
Aforistikko Hannu Paronen (s. Virolahdella 1948) on myös samaa sukua. Hän ja Samuli ovat sukua toisilleen 36 polkua pitkin. Samuli ja minä 26 polkua sekä Hannu ja minä 35 polkua pitkin. 

Samuli Paronen: "Mietittyäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa 
että maailma on sana".

13. lokakuuta 2010

Lauri Autio oli Tiutisen taiteilija

Löysin pari vuotta sitten ABC-piirustuskoulun oppivihkon Ruoveden Ritoniemen ulkorakennuksen ullakon lattialta. Poimin sen talteen ja yllätyksekseni peukalopaikaksi avautui taiteilijasetäni oppilastöiden sivu. Eilen kirjanen osui jälleen käteeni järjestellessäni valtavaa perhearkistoani (josta monet blogini aiheetkin ovat lähtöisin) ja päätin kirjoittaa tämän muistojutun.
Lauri Autio syntyi 1915 Kymin Tiutisen saarella ja kuoli 50 vuotta sitten vain 45-vuotiaana. Valitettavasti hän ei ehtinyt saada laajempaa valtakunnallista huomiota taiteilijana; synnyinseudullaan hänet kyllä tunnetaan ja monista kymiläiskodeista löytyykin setäni tuotantoa. Kotkan kaupunginkirjastoon on hankittu Lauri Aution maalaus "Kolkkalan kylä".

ABC-piirustuskoulun kirjasta: "Lauri Aution ilmeikäs
omakuva. Tämä taitava suoritus on saanut tunnustusta
ulkomaillakin." Akvarelli oik. on Vuorisaaresta
Lauri Autio maalasi maisemia luonnossa suoraan kankaalle - säällä kuin säällä. Kesäisin hän retkeili "seilipaatillaan" lähisaarissa ja ikuisti Kuutsalonkin taloja ja rantoja. Setäni oli monipuolisesti lahjakas ja opetteli muun muassa englannin ja ranskan kielet; kitaraakin hän soitti taitavasti.
Minä sain usein toimia temperamenttisen ja hauskan taiteilijasetäni oppaana hänen vieraillessaan Helsingissä. Ihmettelin, kuinka nopeasti hän luonnosteli kaikkea näkemäänsä - huonekasveista ihmisiin. Tässä olin itse mallina 1947:


Kotisaarta ikuistamassa
ABC-piirustuskoulu oli 1937 perustettu, Helsingistä käsin toimiva kirjeopisto, jonka johtajaopettaja 1946-66 oli taiteilija Unto Pusa.
Kirjekurssi oli suosittu; monet taiteilijat hankkivat ensimmäiset oppinsa sen avulla. Kurssia ovat käyneet mm. Kauko Lehtinen ja Rafael Wardi. Opetus perustui pariisilaisen Ecole A.B.C. de Dessin -koulun menetelmiin. Kurssi oli kolmen vuoden pituinen ja siihen sisältyi 12 kirjettä tehtävineen, jotka lähetettiin kouluun palautetta varten. Kurssiin liittyi vihkosia ja kirja, joissa kerrottiin taiteesta ja taiteilijoista, taiteen filosofiasta, sommittelusta ja tekniikoista.

7. lokakuuta 2010

Uusia vanhoja asioita löytyy joka päivä

 Sukututkimus on nyt paljon helpompaa kuin 1970-luvulla; isäni kuoli 1979 ehtimättä nähdä tätä valtaisaa kehitystä tekniikan alalla. Hän seikkailisi varmaan innokkaasti netissä historian ja kulttuuriasioiden parissa. Omaankin elämääni tietokoneet tulivat hieman liian myöhään; olin jo melkein 50, kun työpaikkani siirtyi ATK-aikaan ja aluksi vaikeasti DOS-pohjaisesti. Ainakin opin tietotekniikan perusteita. Kaikki tosin etenee nykyisin niin hurjaa vauhtia, että uusimmat villitykset jäävät omaksumatta.

Vanhempani vihittiin Kymin kirkossa 7.10.1934
Mukava sattuma, jolla pääsin tiedon poluille: Aivan huvikseni googlasin erään isäni suvun paikkakunnan nimen. Ja kas, sieltähän tupsahti eteen Suku Forum ja ajantasainen keskustelu kyseisen seudun historiasta ja ihmisistä. Meidänkin sukuamme siellä käsiteltiin ja juuri niiltä osin, mistä en tiennyt mitään. Erään nimimerkin alta löytyi vielä henkilö, jonka kanssa meillä on yhteiset isovanhempien vanhemmat, siis pikkuserkku. Vaihdoimme keskustelupalstalla tietoja ja sain erinomaiset lähtökohdat tutkimuksilleni. Uusia vanhoja asioita löytyy joka päivä lisää.
Kymin empiretyylinen kivikirkko rakennettiin C. L. Engelin tyyppipiirrosten mukaan ja vihittiin käyttöön vuonna 1851. Alttaritaulun on maalannut Berndt Godenhjelm. Alttaripöydän isot kynttilänjalat ovat lahja Karhulan lasitehtaan työntekijöiltä vuodelta 1901.

4. lokakuuta 2010

Kulttuurikunnasta toiseen

Liityin taannoin Facebookissa Ruovesi-ryhmään ja aloin oitis etsiä arkistoistani kuvia Suomen kauneimmaksi äänestetystä kirkonkylästä lisätäkseni niitä ryhmän sivuille. Kuuntelin samalla ruovesiläisen ystäväni, kitaristi  Eero Raivion Fantasiaa-kokoelmaa ja kohta olinkin Ruoveden rannalla unelmoimassa.
Vierailin ensimmäisen kerran tuossa runon ja kuvan kunnassa parikymppi-senä nuorikkona. Ajomatka Helsingistä Ruovedelle oli pitkä siihen aikaan, joten kysyin mieheltäni Tampereen jälkeen, että minne huitsinnevadaan tässä ollaan oikein menossa..
Perille päästyämme oli jo säkkipimeää. Tuuli humisi vanhojen honkien latvoissa, ja kevätjäät ryskyivät rannassa. Helsinkiläistytölle kokemus oli fantastinen.


Myöhemmin illalla mieheni pianistiäiti soitteli takkavalkean loimussa Chopinia; pystyn edelleen sekunnissa palaamaan tuohon romanttiseen hetkeen, yhteen elämäni käännekohdista.
Aamulla kamarin ikkunasta aukeni eteeni upea järvimaisema, johon rakastuin ensisilmäyksellä. Tämä lämmin suhde Ruoveteen on jatkunut yli 44 vuotta, kestänyt niin myötä- kuin vastamäet ja ainakin minun puoleltani kestää edelleen, vaikka olenkin vaihtanut Gallen-Kallelan Sibeliukseen. Ruovedellä näen rannaltamme Kalelan, Järvenpäässä asun kivenheiton päässä Ainolasta ja muistakin kulttuurimuistoista, mm. Aleksis Kiven kuolinmökistä ja Halosenniemestä.

Tämän kirjoittamisen jälkeen sain maaliskuussa 2011 suruviestin Ruovedeltä. Hyvä ystäväni, kitaristi Eero Raivio menehtyi sairauskohtaukseen.

3. lokakuuta 2010

Olgan skandaalitanssi Virolahden Paatiolla

Isäni äidinisän sukujuuria on jäljitetty Paation saarelle 1600-luvulle asti. Paatio kuuluu menetettyihin alueisiin. Tässä pientä keisarillista paikallishistoriaa netistä:

Nikolain esikoinen, kaunis 
Olga Nikolajevna vuonna 1913,
jolloin Paatiolla tanssittiin
"Keisarilliset saapuivat Paation saarelle, Luuvin kalliolle sunnuntai-iltana 6. heinäkuuta 1913. Tällä kertaa myös saarelaiset oli kutsuttu mukaan eväsretkelle. Illallisen jälkeen mukana ollut torvisoittokunta puhalsi tanssimusiikkia. Paation pojat löivät vetoa siitä, kuka uskaltaisi pyytää keisarin sisarta Olga Nikolajevnaa tanssiin. Matti Mikkola rohkaisi mielensä ja saikin Olgan valssin pyörteisiin. Illan tapahtumista on eri näkemyksiä, mutta suuriruhtinatar Olga oli tiettävästi ainoa, joka tanssi paikkakuntalaisten kanssa. 
Myös Otto Simolan kerrotaan tanssittaneen suuriruhtinatarta. Toiset pojat saivat tyytyä iloiseen tunnelmaan, makaronivelliin, mustaan limppuun ja rommiin. Keisarin kerrotaan poistuneen huvijahti Štandartille puolen yön jälkeen. Seuraava päivä sujui tavanomaiseen tapaan: keisarilliset menivät jälleen maihin ja pelasivat tennistä."

Kumpaa Olgaa Matti tanssitti?
Alkuperäistekstissä kerrotaan Matti Mikkolan tanssittaneen keisarin sisarta Olga Nikolajevnaa. Sisar oli kuitenkin nimeltään Olga Aleksandrovna.

Taiteilija Eric Vasström ja Fyren-lehden päätoimittaja tuomittiin majesteettirikoksesta 
kolmen vuoden oikeustaistelun jälkeen kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen heidän julkaistuaan pilakuvan Paation tapahtumista. 
Kiitos käynnistä!