Esiäitini Malin Pehrsdotter sai "Mukavan miehen" serkulta eläkkeen

Esi-isämme Michel Skotte tuli spekulointien mukaan Skotlannista palkkasoturiksi Kustaa II Adolfin joukkoihin. Hän oli majoitusmestari ja ratsutilallinen, joka sai Pyhtäältä läänityksiä palveluksistaan. Sukututkijat ovat arvelleet tämän Mikon olleen Scott-klaanin pikkuaatelinen. 

Skotlannissa aatelisten vanhimmat pojat perivät arvon ja maat, nuoremmat koulutettiin useimmiten palkkasotureiksi Euroopan armeijoihin. Suomeenkin heitä tuli paljon. 

Michel Skåthin leski, Malin Pehrsdotter, mainitaan useampaan kertaan läänintileissä hänen kuitatessaan vuotuista viljaeläkettä; viimeisen kerran 1657. Ohessa tätä koskeva päätös (KA 8564:709) vuodelta 1632:

Alldenstund sedelvisersches hustru Malins man sal: Michel Skåth haffur varit een gamble cronones tienare och krigsman hvilken och uthi samma tiens haffuer måst settia lifvedt ditt, Och som, icke allenast sielff ähr blindh, uthan och som hennes små dötter ähre och blind, haffur icke heller någodt att hielpa sigh medh, uthan leffuer uthi störste eländigheet, Och såsom hon bådhe för h: K: M:ts långlige uthebliffuande, så väll som sin stor ålderdooms schvagheet skyldh, icke kan besökia högst:te H: K: M:ts om någon hielp, Och man visserligen förmunder dhär h: K: M:ts nåde få mehr i rijkett skadder, skola h: k: m:ts samme hennes mans långige tienst, och hennes stoor elendigheet, ansee, Och nådigast henne med någodt betenkie, haffver man alltså opå hgstbe:te h: k: m:ts wegne och nådige behogh, bevilliande och efter låtit att hon åhrligen och i sin liffstijdh, må och schall bekomma aff fougden här i Kymmenegårdhs län sex t:r öde spanmahl. Befalles fördenskuld be:te fougde den dår nu åhr, eller här efter kan tillförordnadt bliffua, sigh härefter att rette, och henne för: sex t:r spanmåhl ovögerligen och i rätten tid bekomma låtha, icke tilfogandes henne här emot någodt inpass efter henne därmedh långsamligen upphålla, rettandes sigh här efter aff Weckelax Prestegårdh denn 29. Februari åhr 1632. Gabriel Oxenstierna, frijherre till Mörby och Lindholm (allekirjoitus)

Axel Oxenstierna

Allekirjoittaja-Gabriel (1586-1656) oli Kustaa II Adolfille läheisen valtaneuvos Axel Oxenstiernan (1583-1654) serkku, mutta Axelilla oli myös saman niminen veli, jolle Mirkka Lappalainen on omistanut teoksensa "Maailman painavin raha". Kuningas kaatui Lützenin taistelussa 1632, 

jolloin hänen 6-vuotias tyttärensä Kristiina peri kruunun. 

Käytännössä maata hallitsi Axel siihen asti, kun kuningatar aikuistui. 

Axelin Gabriel-serkku oli Suomen kenraalikuvernööri, valtaneuvos sekä Korsholman ja Vaasan kreivi. Hän oli Ruotsin valtakunnan rahavarainhoitaja ja Malinin eläkkeen allekirjoittaja.

Kirjailija kertoo kustantajan sivulla teoksestaan:

"Minulta on kysytty usein, miksi ihmeessä omistin uuden kirjani Gabriel Oxenstiernalle - aatelisherralle, josta juuri kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Gabriel Oxenstierna oli ruotsalainen aristokraatti, joka eli 1500- ja 1600-lukujen taitteessa. Hänen elämänkaarensa ei ollut mitenkään erikoinen, vaan hän soti ja hoiti hallintoa niin kuin kaikki muutkin aateliset. Hänen veljensä Axel oli Pohjolan historian ehkä suurin valtionero, jonka toimien ansiosta Ruotsista tuli suurvalta. Gabriel oli veljensä läheinen tukija. Kun Axel seikkaili 30-vuotisen sodan Euroopassa, Gabriel kirjoitteli hänelle pitkiä kirjeitä, joissa hän selosti kotimaan poliittisia kuvioita, juoni avioliittoja ja kertoi lemmenskandaaleista... " Lue koko artikkeli: 

http://wsoy.fi/yk/authors/news/595?max=10&offset=30

Vaivaisukot ovat yhteistä kulttuuriperintöä

Leena Maunulan artikkeli  / Helsingin Sanomat 2001

Kaija Santaholma: Vaivaisukot. Tummatukka ja kirkonäijät

Rakennusalan kustantajat RAK. 152



Lapuan ukko

Suomen kirkkojen vaivaisukot ovat ainutlaatuinen ilmiö ja osa koko maailman yhteistä kulttuuriperintöä. Köyhille ja vähäosaisille almuja keränneet ilmeikkäät veistokset edustavat historiaa ajalta ennen pohjoismaista perusturvaa. Mikä tärkeätä, perinne ei ole katkennut. Virkaansa hoitavat yhä 107 vaivaisukkoa ja ainoana säilynyt yksi akka, Soinin tyttö vuodelta 1854. Vaivaisukkojen katoaminen olisi korvaamaton menetys.

Luvattoman monet ukoista ovat uhanalaisia ja huonossa kunnossa. Kansallismuseokaan ei ole näyttänyt esimerkkiä. Seurasaareen Karunan kirkon tapulin seinustalle siirretyn Haapaveden vaivaisukon kunto on häpeäksi museolle. Näin toteaa ympäristöministeriön yliarkkitehti Kaija Santaholma, joka on kartoittanut koko maan vaivaisukot. Tuloksena syntyivät näyttely ja kirja.

Pohjanmaa on vaivaisukkojen valtakuntaa, joskin niitä tapaa myös Pirkanmaalla, Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa.

Tyttärentyttäreni Viivi tervehtii
Pirkanmaan Ruoveden vaivaisukkoa kesällä 2009 

Santaholma lähetti 1997 kirjeen maan kaikkiin seurakuntiin. Hän sai tietoja 148 veistoksesta, joista osa on virattomia tai jo kadonnut. Hän kiersi kartoittamassa ja valokuvaamassa säilyneet teokset. Kiinnostus heräsi jo lapsuudessa, kun Lapuan kirkon vaivaisukko jäi mieltä askarruttamaan, hän kertoo. Tien pielessä kirkkojen tai tapulien seinustoilla almua anovat vaivaisukot ovat jo vuosisatojen ajan muistuttaneet suomalaisia elämän nurjasta puolesta. Ne ovat olleet samalla ensikosketus taiteen luomaan mielikuvien maailmaan.

Marketta Punasuomalainen oli Ruoveden noitia

Ruoveden kulttuurisihteerinä 1986-2003 olin mukana järjestämässä Ruoveden Noitakäräjät -tapahtumaa, joka perustuu 1643 roviolle tuomitun Antti Lieroisen kohtaloon. Antin lisäksi noituudesta syytettiin myös Ruovedeltä Vaasaan muuttanutta Markettaa, joka tuomittiin ja poltettiin 1658 Vaasassa.
SKS:n biografiakeskuksen sivulla on selvitys tapahtumasta. Tarina kertoo, että Marketta kirosi humalapäissään mm. Vaasan kirjurin.
"Vaasan kaupunginkirjuri puolestaan oli saanut kiroukset silmilleen ajaessaan humaltunutta Markettaa talostaan. "Et sinä koira ikäs tätä naura, mutta pitä katkerasti maxaman. Sinä Perkelen Jäsen, tämän sinun pitä katkerasti maxaman", Punasuomalainen uhitteli. Pian kirjuri sairastui, ja hänen raskaana oleva vaimonsa synnytti kivulla lapsen ja hänestä tuli myös esineitä, "joiden pinta oli kovaa kuin kivi". Synnytyksen jälkeen vaimo makasi kauan vuoteessaan "kuin kuollut eikä hänen uskottu enää elävän pitkään". Vauva puolestaan ei nähnyt tervettä päivää, vaan sen silmien eteen kasvoi kalvo, joka tosin lähti silmävedellä ja rukouksilla."

Vähänkyrön nimismiehenä ja Vaasan kirjurina vuosina 1630-1656 toimi esi-isäni Kreki Laurinpoika, mutta "onneksi" Marketta kirosi kirjuri Juho Hannunpojan.
Ennen tuomiotaan Marketta yritti vakuuttaa, että hän oli tarkoittanut vain hyvää eikä hänen taioissaan ollut mitään pahaa, vaan ne olivat hyvin yleisiä hänen kotiseudullaan Ruovedellä. Hänen puheensa ei kuitenkaan vakuuttanut yhteisöä, joka tahtoi puhdistautua pahasta. Raastuvanoikeus tuomitsi Marketan roviolle ja hovioikeus vahvisti tuomion vuonna 1658.

Kuvassa opettaja Eino Paananen Antti Lieroisen roolissa Ruoveden Noitakäräjillä 1988. Antti Lieroinen neuvoi ihmisiä varastetun tavaran löytämisessä ja varastajien tunnistamisessa maksua vastaan. Hänen katsottiin tekevän tämän noituuden avulla. Käräjillä Lieroinen tuomittiin kuolemaan ja hänet poltettiin roviolla. (Kuva Tapio Holopaisen ottama. Julkaistiin laatimassani Ruoveden kesäesitteessä 1988)

Lauri Laurinpoika Peltoniemellä on yli 135.000 kirjattua jälkeläistä

Ilmajoelta alkunsa saanut Peltoniemen suku on yksi laajimmista suomalaisista suvuista;  tiedostossa on yli 135.000 jälkeläistä. 
Minäkin kuulun äitini kautta tähän suursukuun.

Peltoniemen isäntiä voidaan seurata ajassa kauemmas taaksepäin kuin muiden Ilmajoen talojen, sillä Ison- ja Vähänkyrön kesäkäräjillä 1653 esitetyn vanhan tuomion mukaan Peltoniemen isäntänä oli 1533 Pentti Laurinpoika.

Ilmajoen kirkonarkistossa olevaan pappien luetteloon sisältyvä sukujohto tuntee vieläpä Pentti Laurinpojan isän, joka olisi ollut Lauri Laurinpoika nimeltään ja Peltoniemen ensimmäinen asukas, kotoisin "Länsipuolelta" eli Ruotsin Länsipohjasta.

Ilmajoen Röyskölää, jonka isäntänä oli
Yrjö Paavonpoika Peltoniemi (Rinta-Nikkola) 1627. 

Ensimmäinen pappissäätyyn noussut peltoniemeläinen oli Jakob Peldanus, Gabriel Peldanin isoisän isä,  jonka hänen isänsä Paavali  Matinpoika  lähetti koulutielle 1600-luvun alussa. Myös nimismiehen toimi säilyi suvussa. Gabriel Peldanin isoisän isä, isoisä ja isoisän veli olivat paimentaneet Ilmajoen seurakuntaa yhtäjaksoisesti 75 vuotta (1632–1699)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Gabriel%20Peldan
Henriciades Πανϰαϰομοιϱελος (suom. Henrikinpoika Ylenkovaonninen)

Meriläiset Simo Hurtan asuinsijoilla Turunkorvassa

Meriläisten kantaisämme Heikki osti 1700-luvulla Sotkamon Nuasjärven rannalta Turunkorvan tilan, jonka oli omistanut Ruotsin kuninkaan maamajuri Simon Affleck eli legendaarinen Simo Hurtta, tuo Eino Leinon runojen julma verovouti. Heikki maksoi tilasta 2200 kuparitaalaria eli viidentoista miehen silloisen vuosipalkan. Äitini isoisä Juho Antinpoika Meriläinen syntyi kuitenkin Rantsilassa, mistä  muutti jo varhain Limingan lakeuksille ja ryhtyi talolliseksi ostamalla vanhan Kaupin tilan 1895. Hän lyhensi nimensä myöhemmin pohjalaiseen muotoon Merilä.

Auringonlasku Nuasjärvellä
http://213.143.184.82/kirjasto/einoleino/simohurtta2.htm

Lyhennelmäote FT Jorma Keräsen esitelmästä 5.7.2002

(Meriläisten genealogiasivulta)

Kantaisä Heikki Meriläinen syntyi Siikajoen pitäjän Mankilan kylän Millalan talossa 10.11.1686. Heikin puoliso oli Kirsti Tuomaantytär. Heikki isännöi vuosina 1712-1739 Mankilan kylän Saarelan taloa nro 3. Heikin synnyinpitäjäksi mainitaan Rantsila ja sukunimeksi Saarela. Jäätyään leskeksi 1731 hän muutti lastensa kanssa Sotkamon Nuasjärvelle, jossa hän avioitui uudelleen. Heikki mainitaan 1730-luvun puolivälistä alkaen talollisena Sotkamon pitäjän Nuaskylän Turunkorvassa eli Tuhkalassa, jolloin myös sukunimi vaihtui Meriläiseksi kuten monen muunkin rannikkoseudulta Kainuuseen muuttaneen. Heikki mainitaan ensi kerran Meriläisenä Sotkamon rippikirjassa AI:2 1728-1733 Turunkorvan asukkaana.

Heikin yhteiskunnallisista luottamustoimista löytyy myös merkintöjä. Vuoden 1742 kesäkuussa kokoontunut pitäjänkokous valitsi Heikki Meriläisen kirkon kuudennusmiehenä Ouluun valitsemaan valtiopäiväedustajaa. Toiseksi edustajaksi valittiin Mats Kyllönen ja heitä evästettiin matkalle viisikohtaisella kirjeellä.
Kajaanin historiassa kerrotaan, kuinka vuonna 1755 kruununnimismies Cristian Castren  suoritti parin ulkopitäjäläisen Henrik (Heikki) Meriläisen ja Henrik Lukkarin kanssa tarkastuksen Kajaanin kirkkorakennuksessa ja muissa seurakunnan rakennuksissa ja he havaitsivat useita puutteita, jotka luetellaaan pöytäkirjassa.
Heikki Meriläinen kuoli 26.10.1757.  Hän oli kuollessaan 70 v 11 kk ja 16 pv, josta on voitu laskea hänen syntymäaikansa, mitä ei ole merkitty kirkonkirjaan. Heikillä oli avioliitostaan Kirstin kanssa 6 lasta: Henrik 1716, Margetin 1722?, Anna 1723, Johannes 1724, Mats 1727 ja Cristin 1729.

Kirjailija Heikki Meriläinen
Korvanniemellä 1847 syntynyt kirjailija kuuluu myös Sotkamon Turunkorvan Meriläisten sukuhaaraan. Heikki Meriläinen tunnetaan Naapurinvaaran koulun perustajana, kirjailijana ja aikansa yhteiskunnallisena vaikuttajana. Graafikko Elsa Sysserin kansankirjailijasta taiteilema pronssinen patsas sijaitsee Sotkamon kirjastossa. Patsas paljastettiin vuonna 2002 Meriläisten toisen sukukokouksen yhteydessä.

Liuhtarin kylä tunnettiin jo 1500-luvulla

Lapuan vaakuna

Knuutti Simonpoika Hakoinen (1637-1697) oli talonpoika, lautamies, kirkonisäntä, kuudennusmies ja kirkonrakentaja Lapualta. Hänet mainitaan sukututkimuksissa esiäitini Vendela Paavalintytär Liuhtarin mieheksi. Käräjäpöytäkirja vuodelta 1682 paljastaa kuitenkin oikeaksi aviomieheksi ja esi-isäkseni Knuutti Juhanpojan (Liuhtarin isäntä 1663-1670). Hänkin oli lautamies, kuudennusmies ja kirkkoväärti  (joissakin lähteissä myös kirkonrakentaja).

Liuhtarin edellinen isäntä oli Vendelan isä, kappalaisen poika Paavali Matinpoika. Hän sääti testamentissaan 1658 vaimolleen Kertulle tällaisen syytingin:

 "Tupa ja kamari, pieni aitta, sänky ja vuodevaatteet, uusi raudoitettu arkku, hevonen ja reki, lehmä, hieho, kolme lammasta, Saariluhdan niitty ja pari peltokappaletta."

Syytinkimuori Kerttu asusteli omassa tuvassaan erillään vävynsä Knuutin taloudesta. Knuutti lienee ollut varsin varakas mies, sillä 1660-luvun alussa hän ja Lapuan nimismies menivät takuuseen lapualaisten puolesta, kun Uuteenkaupunkiin oli tarkoitus rakentaa lapualaisille tullitupa.

Vuonna 1665 Knuutti Liuhtari sai kunnian kuskata piispaa ja tämän seuruetta piispantarkastuksen yhteydessä Kyrön Kirppulaan ja sieltä pappilaan; piispantarkastukset olivat siihen aikaan suuria tapauksia.

Siltavouti Housu oli aikansa hallintovirkamies

"Caickein twle siltoia tehdä ja tietä perkata..." sanoi keskiaikainen maanlaki ja määräsi erityisesti maantiet, kirkko-, käräjä- ja myllytiet kunnossapidettäviksi. Esi-isäni Matti Martinpoika Housu oli Laihian, Mustasaaren ja Vähänkyrön siltavouti, syntynyt 1620 Vähänkyrön Savilahdessa

1600-luvun maallinen hallinto antoi väestölle kuninkaantuomioita, keräsi veroja ja teetti päivätöitä. Verojen perintä ja muut tehtävät aiheuttivat hallintoalueen jaon pienempiin yksiköihin. Näihin oli oltava myös tarpeelliset virkamiehet. Jokainen hallintopitäjä jakautui neljään neljänneskuntaan ja nämä edelleen pienempiin kymmeneskuntiin. Hallintovirkamiehiä olivat voudit, kirjurit, nimismiehet, neljännesmiehet eli verokuntamiehet, kymmenesmiehet eli lukumiehet, siltavoudit, viestinkiidättäjät, jahtivoudit, vanginkuljettajat ja kestitalonpojat.

Tervajoelta Vähänkyrön kirkonkylän kautta Vaasaan kulkeva entinen
valtatie seurailee Kyrönjoen vehmaita rantoja.
Reitti halkoo kauneinta pohjalaista kulttuurimaisemaa
 ja sen varrella riittää historiallisia tutustumiskohteita

Siltavouti ja jahtivouti olivat nimismiehen tärkeimpiä apulaisia. He olivat tavallisesti talonpoikia. Siltavoudin tehtävänä oli valvoa, että kukin talonpoika piti maittensa läpi kulkevat sillat ja maantiet kunnossa. Jahtivouti puolestaan järjesti pitäjässä yhteisiä jahteja petoeläinten kurissapitämiseksi.

Kymiläistä uudisraivaajasukua

Uudisraivaajaesi-isäni Mikko Eskonpoika oli Jäppilän kylän Mikkolan isäntä. Kylään oli perustettu vuonna 1621 Kujalan talo ja myöhemmin seitsemän muuta taloa, joista nuorimman isännäksi tuli Mikko. Hänen pojastaan Matista tuli Jäppilän Yli-Kujalan isäntä. Matti syntyi 1626 ja kuoli 79 vuoden ikäisenä Kymin Pernoossa.

Kotkan ympäristöseuran kuvassa Pernoonkoski

Suurten katovuosien Jäppilän asutukselle aiheuttamat tuhot olivat erittäin suuret, mm. Rantalan ja Ala-Kujalan talot jäivät kylmilleen väen kuoltua 1690-luvun puolivälissä, ja Mattikin anoi 1697 lupaa jättää tilansa ja siirtyä krouvariksi läheiseen Pernoon rälssilatokartanoon, jossa hän lienee toiminut myös lampuodin tehtävissä. Seurakunnan luottamusmiehenä hän niin ikään hoiti kuudennusmiehen tointa kuolemaansa asti.

Matti oli Pernoon myöhempien RISTOLA-, MIKKOLA-, EEROLA- JA WANHALA- sekä siitä eronneen HEIKKILÄ-suvun kantaisä. Matin jälkeen tuli Pernoon lampuodiksi hänen poikansa Risto yhdessä veljensä Mikon kanssa. Pernoon latokartano oli Kymenkartanon alaisuudessa toimiva rälssitila.

http://sivistyssanakirja.com/Kymenkartano

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuudennusmies
http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=1000009668

Viikinkien maihinnousu

Isälinjaiset esi-isäni olivat DNA-testin mukaan varjageja,  tarunhohtoisen idäntien viikinkipurjehtijoita. Tarkempi vertailu kertoo, että porukka on lähtenyt retkelleen Gotlannista. Suomalaisista miehistä skandinaavisia Iivareita on 28 %. 

Kuutsalon ja Kirkonmaan välisen salmen itäistä suuta on joskus arveltu viikinkien idäntien yöpymissatamaksi. Kotkan Tiutisen saaren vieressä sijaitseva Pirköyri on toiminut mahdollisesti jo viikinkiajalla kauppapaikkana.

Viikinkiaikana Gotlanti oli idäntien kaupan keskuksia. Monet gotlantilaiset olivat merimiehiä ja kauppiaita, joilla oli yhteyksiä ulkomaille. He keräsivät suuria rikkauksia, joita kätkivät maahan; viikinkiajalta on löydetty roomalaisia rahoja, mutta myös 100 000 arabialaista, saksalaista ja muuta eurooppalaista rahaa. Keskiajalla Gotlannissa rakennettiin paljon suuria taloja ja kirkkoja kivestä. Kaupankäynti alkoi siirtyä maanviljelijöiltä porvareille, ja Visbystä tuli 1200-luvulla tärkeä saksalaisvaikutteinen Hansaliiton kaupunki. Sieltä käytiin mm. gotlantilais-saksalaista kauppaa Novgorodiin.

Viikinkilaivamaalaus on sivulta:

http://yztaidhis.vuodatus.net/blog/854881/varhaiskeskiaika-med-jenni/

http://www.familytreedna.com/Default.aspx?c=1
http://www.viastar.fi/Kartat/53/Kartta_Pirkoyri/

Lukkari oli papin plakkari myös Vähässäkyrössä

Eräs varhainen esi-isäni oli lukkari Simo Niilonpoika Maanmies,

joka syntyi 1640 Vähänkyrön Kuuttilassa.

Lukkarit olivat aikansa kansakoulunopettajia ja puolisäätyläisiä, joita kunnioitettiin lähes yhtä paljon kuin pappeja. Heidät oli vapautettu sotaväenotosta, joka herätti tietenkin kateutta ja erään lähteen mukaan tästä syntyi  laiskaa ihmistä tarkoittava sanonta: valmis kuin lukkari sotaan.

Lukkari toimi nimensä mukaisesti mm. kellonsoittajana (klockare). Hän oli papin apuna jumalanpalveluksissa; hänen hallussaan olivat kirkon avaimet ja kynttilät. Lukkari kantoi myös kolehdin ja herätteli nukkuvat sanankuulijat; häntä kutsuttiinkin joskus väkkäriksi eli unilukkariksi. Kirkon siivoaminen sekä alttarin valmistelu kuuluivat myös lukkarin tehtäviin.

Lukkari oli  alkujaan papin henkilökohtainen apulainen, jonka velvollisuuksia olivat pappilan saunan lämmitys, syystyöt, syysteurastuksesta huolehtiminen ja jopa juhlaoluen pano. Sananlasku kuuluukin:  "lukkari on papin plakkari ja lukkarin muori on papin plakkarin fuori" tai "lukkari, papin passari".

Lukkarin asemassa tapahtui kuitenkin 1600-luvulla käänne:  hänelle uskottiin lasten opettaminen  ja virsilaulun johtaminen. Lukkarilta vaadittiin nyt enemmän ja myös hänen palkkansa nousi. Lukkarin aseman paraneminen  johti puolestaan suntion toimenkuvan muuttumiseen; monet lukkarin velvollisuudet siirtyivät hänelle. Suntiosta tuli kirkonvartija eli vähtäri tai vehtari (väktare), jolle kuuluivat järjestyksen ylläpitämisen lisäksi monet palvelutehtävät.

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1730

Valtiopäivämies Gabriel Martinpoika, "rutiköyhä ja aivan köyhtynyt"

Esi-isäni Gabriel Martinpoika oli Lapuan Saarenpään isäntä 1669 - 1700  ja Lapuan toinen valtiopäivämies, joka edusti kihla­kuntaa 1682 erään vöyriläisen kanssa. Koska Gabriel oli Kaarleporin kreivin - Claus Tottin - nimismies, hän lienee ollut luku- ja kirjoitustaitoinen ja varmaankin ruotsia osaava. 

Asema kreivin palveluksessa ei vieroittanut Gabrielia paikkakuntalaisista, päinvastoin: hän oli syksyllä 1670 pyytänyt krei­viltä lievennystä Lapuan veroihin. Muitakin pitäjän asioita hän oli hoidellut kruunun­nimismiehenä, koska pitäjä 1671 myönsi hänelle kaksi kappaa viljaa savulta (asuttu talo) ylimääräi­sistä vaivoista, joita hänellä oli pitäjän vuoksi ollut.

Rakentajakin Gabriel oli, koskapa vuoden 1688 paikkeilla oli valmistanut kirkon saarnas­tuoliin uuden katoksen. Asemastaan huolimatta hänellä tuntui kuitenkin olevan vaikeuksia raha-asioissa; 1675 hän oli kirjojen mukaan "rutiköyhä ja aivan köyhtynyt". Vuoden 1703 syksyllä Saarenpään talo huudatettiin veloista lunastettavaksi. Veloista kuitenkin selvittiin, koska tila jäi suvun haltuun.

Gabriel Saarenpään vaimo, Kaarina Knuutintytär oli syntynyt Lapuan Liuhtarissa noin 1640 ja kuollut Saaren­päässä 83-vuotiaa­na. Heillä oli pojat Juhana ja Kustaa sekä tyttäret Marketta ja Riitta. Esiäitini Marketta vihittiin lapualaisen Antti Tuomonpoika Yli-Annalan kanssa 1687.

Gabriel Matinpojan isä oli sotilas, ratsutilallinen, lautamies ja kirkonisäntä Martti Knuutin­poika Saarenpää. Hän kuului Kustaa II Aadolfin henkivartijajoukkoon ja seurasi kunin­gasta Venäjän retkelle 21-vuotiaana. Kotiin hän palasi pysyvästi vammautuneena, joka ei kuitenkaan estänyt häntä ottamasta koti­talonsa isän­nyyttä ja nousemasta yhdeksi pitäjän johtavista miehistä. Lapuan kirkonkylän Saarenpään isäntä hän oli 1635-1662. Ikäviäkin puolia Martista löytyi: 1650 hän poisti väkivalloin nimismiehen vaimon ja äidin penkin uudesta kir­kosta. Syynä taisi olla jokin kauna paremminkin kuin asiallinen peruste.

Asiatiedot poimittu Liisa Huhtalan sukuluettelosta.

Kuva: Lapuan lakeutta kaupungin kotisivulta (Alajoki)

Koivu ja tähti. Orjakauppaa isonvihan aikana

Pietari Suuri hallitsi
1682-1725

Sakari Topeliuksen isän isoisä Kristoffer Toppelius pakeni isonvihan aikaan vuonna 1714 äitinsä kanssa Oulusta Muhokselle piilopirttiin. Kasakat kuitenkin ryöstivät pojan ja veivät orjaksi Venäjälle. Vuosien kuluttua Kristoffer karkasi,
ja kulkiessaan aina auringonlaskua kohti pääsi Etelä-Suomeen. Suomesta hän ajautui Tukholmaan, missä sattumalta kohtasi äitinsä.
Nämä suvun tapahtumat mielessään Sakari Topelius kirjoitti sadun "Koivu ja tähti"

Väestötappiot Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa olivat isonvihan aikana valtavat. Kasakkajoukkojen harjoittama terrori ja väkivalta kohdistui siviiliväestöön sekä pappeihin. Ihmisiä vangittiin,  ja venäläiset upseerit myivät heidät orjiksi, erityisesti Pietarin rakennustöihin, uudempien lähteiden mukaan yli 20.000 henkeä. Raiskaukset ja joukkoraiskaukset olivat 1700-luvulla vakiintunut sodankäynnin muoto ja myös naisia vangittiin ja vietiin Turun ja Porin sotilasleireille

Mittavimmat pakko-otot tehtiin Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa; pelkästään Pohjanmaalta vietiin 4.600 henkeä, suurin osa lapsia. Lisäksi armeijaan pakko-otettiin noin 2.000 miestä.

Orjatyöhön viedyistä pääsi palaamaan arviolta 2000 henkeä, useimmat joidenkin vuosien, jotkut vasta vuosikymmenten kuluttua. Sotilaista palasi viitisensataa miestä. Kuinkahan paljon lapsia syntyi raiskausten seurauksena jatkamaan sukujamme...

http://outi-autio.blogspot.com/2010/09/kiiskilahdelta-koskelaan-vuonna-1705.html

Laki se Sielun hirmutta...

Eräs esi-isäni, Kyrön kappalainen Heikki Martinpoika Filla, syntyi Vähässäkyrössä 1530. Seitsemän vuotta ennen hänen syntymäänsä Kustaa Vaasa oli tullut Ruotsin kuninkaaksi ja hänen aikanaan toteutettiin luterilainen uskonpuhdistus.

Vuodesta 1573  kirkkoherrat eivät saaneet enää pitää palkattomia apupappeja kappelien hoitamista varten, joten kappalaisista tuli seurakuntapappeja. Heidän tehtävänsä oli katolisuuden kitkeminen ja luterilaisuuden juurruttaminen uskonkappaleita opettamalla. Agricolan "Se Wsi Testamenti" ilmestyi 1548 eli Heikin ollessa 18-vuotias.

Heikki oli avioliitossa Valpuri Matintyttären kanssa. Heillä oli kolme poikaa, Matti, Olavi ja Klemetti.

Sanoi Agricola: "Wai, eike se Pappein Wirca ole? Studera, sarnaa, ia Rucole. Hwij häpie, se Wähe quin kirioitetan, haruoin se sarnatan eli luetan. Quingas wastat Sen HERRAN Domios, ettes aighas culutat Laiskuos. Oij sine surckia Locasecki, etkö neite Mieleses ecke. Haiseua Raato oleuas, ia Matoin Eues cooltuas"

Olisiko jotenkin näin: "Vai eikö se pappien virka ole, opiskella, saarnata ja rukoilla? Hyi häpeä, se vähä kun kirjoitetaan, harvoin sitä saarnataan tai luetaan. Kuinka vastaat sen Herran tuomiolla, kun aikaasi kulutat laiskuudessa. Oi sinä surkea lokasäkki, etkö näitä mielessäs äkkää. Haiseva raato olet, ja matoin eväs kuoltuas."

Esi-isäni Lauri Valentininpoika Pungemakar oli kukkaromaakari 500 vuotta sitten

Pungemakarin (Punkarin) maakauppiassuvun lähtökohta oli Isonkyrön Orismala, missä asuneella Lauri Pungemakarilla oli kolme poikaa. Asiakirjoista ei voi varmasti päätellä, oliko kukkarontekijää tarkoittava nimi pungemakare vielä 1500-luvulla ammattinimi vai oliko se jo muuttunut pelkäksi sukunimeksi.

Olavi Laurinpoika rupesi kauppiaaksi ehkä myydäkseen suvun muiden jäsenten käsityötuotteita. 1540- ja 1550-luvuilla hän purjehti melko säännöllisesti Kemin markkinapaikalle. Verokirjoista voi todeta, miten hänen varallisuutensa kaupankäynnin avulla vuosi vuodelta kasvoi. Vuonna 1548 hänellä oli vain 2 punnanalaa peltoa, mutta kymmenen vuotta myöhemmin jo 4 punnanalaa  (4,1 ha). Suunnilleen samaan aikaan hänen lypsylehmiensä määrä lisääntyi 6:sta 18:aan. Vuonna 1560 Olli Punkari olikin suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan kolmanneksi suurin karjanomistaja.

Tiedot: MinSläkt 3.6, Programmet tillhör: Ossian Mesterton

Kukkaron historiaa

Irtotaskuja edelsivät vyöhön kiinnitetyt metallikoukut, vyöt ja vyölliset, joista roikkuivat monenlaiset tarvikkeet kuten kukkaro, neulikko, veitsi tuppineen, vaskikampa ja ompelukoukku. Kukkarossa pidettiin rahaa ja ompelutarvikkeita ja se suljettiin koristeellisilla nauhoilla. Vyölliset syrjäytyivät Ruotsista maahamme tulleen irtotaskun tieltä.  Kuva Markku Haverinen: Pyhäjärveltä peräisin oleva vyöllinen oli esillä  Aarteita Karjalasta - Wiipurilainen Osakunta 350 vuotta -näyttelyssä Suomen kansallismuseossa 4.4. - 27.7.2003.