Meriläiset Simo Hurtan asuinsijoilla Turunkorvassa

Meriläisten kantaisämme Heikki osti 1700-luvulla Sotkamon Nuasjärven rannalta Turunkorvan tilan, jonka oli omistanut Ruotsin kuninkaan maamajuri Simon Affleck eli legendaarinen Simo Hurtta, tuo Eino Leinon runojen julma verovouti. Heikki maksoi tilasta 2200 kuparitaalaria eli viidentoista miehen silloisen vuosipalkan. Äitini isoisä Juho Antinpoika Meriläinen syntyi kuitenkin Rantsilassa, mistä  muutti jo varhain Limingan lakeuksille ja ryhtyi talolliseksi ostamalla vanhan Kaupin tilan 1895. Hän lyhensi nimensä myöhemmin pohjalaiseen muotoon Merilä.

Auringonlasku Nuasjärvellä
http://213.143.184.82/kirjasto/einoleino/simohurtta2.htm

Lyhennelmäote FT Jorma Keräsen esitelmästä 5.7.2002

(Meriläisten genealogiasivulta)

Kantaisä Heikki Meriläinen syntyi Siikajoen pitäjän Mankilan kylän Millalan talossa 10.11.1686. Heikin puoliso oli Kirsti Tuomaantytär. Heikki isännöi vuosina 1712-1739 Mankilan kylän Saarelan taloa nro 3. Heikin synnyinpitäjäksi mainitaan Rantsila ja sukunimeksi Saarela. Jäätyään leskeksi 1731 hän muutti lastensa kanssa Sotkamon Nuasjärvelle, jossa hän avioitui uudelleen. Heikki mainitaan 1730-luvun puolivälistä alkaen talollisena Sotkamon pitäjän Nuaskylän Turunkorvassa eli Tuhkalassa, jolloin myös sukunimi vaihtui Meriläiseksi kuten monen muunkin rannikkoseudulta Kainuuseen muuttaneen. Heikki mainitaan ensi kerran Meriläisenä Sotkamon rippikirjassa AI:2 1728-1733 Turunkorvan asukkaana.

Heikin yhteiskunnallisista luottamustoimista löytyy myös merkintöjä. Vuoden 1742 kesäkuussa kokoontunut pitäjänkokous valitsi Heikki Meriläisen kirkon kuudennusmiehenä Ouluun valitsemaan valtiopäiväedustajaa. Toiseksi edustajaksi valittiin Mats Kyllönen ja heitä evästettiin matkalle viisikohtaisella kirjeellä.
Kajaanin historiassa kerrotaan, kuinka vuonna 1755 kruununnimismies Cristian Castren  suoritti parin ulkopitäjäläisen Henrik (Heikki) Meriläisen ja Henrik Lukkarin kanssa tarkastuksen Kajaanin kirkkorakennuksessa ja muissa seurakunnan rakennuksissa ja he havaitsivat useita puutteita, jotka luetellaaan pöytäkirjassa.
Heikki Meriläinen kuoli 26.10.1757.  Hän oli kuollessaan 70 v 11 kk ja 16 pv, josta on voitu laskea hänen syntymäaikansa, mitä ei ole merkitty kirkonkirjaan. Heikillä oli avioliitostaan Kirstin kanssa 6 lasta: Henrik 1716, Margetin 1722?, Anna 1723, Johannes 1724, Mats 1727 ja Cristin 1729.

Kirjailija Heikki Meriläinen
Korvanniemellä 1847 syntynyt kirjailija kuuluu myös Sotkamon Turunkorvan Meriläisten sukuhaaraan. Heikki Meriläinen tunnetaan Naapurinvaaran koulun perustajana, kirjailijana ja aikansa yhteiskunnallisena vaikuttajana. Graafikko Elsa Sysserin kansankirjailijasta taiteilema pronssinen patsas sijaitsee Sotkamon kirjastossa. Patsas paljastettiin vuonna 2002 Meriläisten toisen sukukokouksen yhteydessä.

Liuhtarin kylä tunnettiin jo 1500-luvulla

Lapuan vaakuna

Knuutti Simonpoika Hakoinen (1637-1697) oli talonpoika, lautamies, kirkonisäntä, kuudennusmies ja kirkonrakentaja Lapualta. Hänet mainitaan sukututkimuksissa esiäitini Vendela Paavalintytär Liuhtarin mieheksi. Käräjäpöytäkirja vuodelta 1682 paljastaa kuitenkin oikeaksi aviomieheksi ja esi-isäkseni Knuutti Juhanpojan (Liuhtarin isäntä 1663-1670). Hänkin oli lautamies, kuudennusmies ja kirkkoväärti  (joissakin lähteissä myös kirkonrakentaja).

Liuhtarin edellinen isäntä oli Vendelan isä, kappalaisen poika Paavali Matinpoika. Hän sääti testamentissaan 1658 vaimolleen Kertulle tällaisen syytingin:

 "Tupa ja kamari, pieni aitta, sänky ja vuodevaatteet, uusi raudoitettu arkku, hevonen ja reki, lehmä, hieho, kolme lammasta, Saariluhdan niitty ja pari peltokappaletta."

Syytinkimuori Kerttu asusteli omassa tuvassaan erillään vävynsä Knuutin taloudesta. Knuutti lienee ollut varsin varakas mies, sillä 1660-luvun alussa hän ja Lapuan nimismies menivät takuuseen lapualaisten puolesta, kun Uuteenkaupunkiin oli tarkoitus rakentaa lapualaisille tullitupa.

Vuonna 1665 Knuutti Liuhtari sai kunnian kuskata piispaa ja tämän seuruetta piispantarkastuksen yhteydessä Kyrön Kirppulaan ja sieltä pappilaan; piispantarkastukset olivat siihen aikaan suuria tapauksia.

Siltavouti Housu oli aikansa hallintovirkamies

"Caickein twle siltoia tehdä ja tietä perkata..." sanoi keskiaikainen maanlaki ja määräsi erityisesti maantiet, kirkko-, käräjä- ja myllytiet kunnossapidettäviksi. Esi-isäni Matti Martinpoika Housu oli Laihian, Mustasaaren ja Vähänkyrön siltavouti, syntynyt 1620 Vähänkyrön Savilahdessa

1600-luvun maallinen hallinto antoi väestölle kuninkaantuomioita, keräsi veroja ja teetti päivätöitä. Verojen perintä ja muut tehtävät aiheuttivat hallintoalueen jaon pienempiin yksiköihin. Näihin oli oltava myös tarpeelliset virkamiehet. Jokainen hallintopitäjä jakautui neljään neljänneskuntaan ja nämä edelleen pienempiin kymmeneskuntiin. Hallintovirkamiehiä olivat voudit, kirjurit, nimismiehet, neljännesmiehet eli verokuntamiehet, kymmenesmiehet eli lukumiehet, siltavoudit, viestinkiidättäjät, jahtivoudit, vanginkuljettajat ja kestitalonpojat.

Tervajoelta Vähänkyrön kirkonkylän kautta Vaasaan kulkeva entinen
valtatie seurailee Kyrönjoen vehmaita rantoja.
Reitti halkoo kauneinta pohjalaista kulttuurimaisemaa
 ja sen varrella riittää historiallisia tutustumiskohteita

Siltavouti ja jahtivouti olivat nimismiehen tärkeimpiä apulaisia. He olivat tavallisesti talonpoikia. Siltavoudin tehtävänä oli valvoa, että kukin talonpoika piti maittensa läpi kulkevat sillat ja maantiet kunnossa. Jahtivouti puolestaan järjesti pitäjässä yhteisiä jahteja petoeläinten kurissapitämiseksi.

Kymiläistä uudisraivaajasukua

Uudisraivaajaesi-isäni Mikko Eskonpoika oli Jäppilän kylän Mikkolan isäntä. Kylään oli perustettu vuonna 1621 Kujalan talo ja myöhemmin seitsemän muuta taloa, joista nuorimman isännäksi tuli Mikko. Hänen pojastaan Matista tuli Jäppilän Yli-Kujalan isäntä. Matti syntyi 1626 ja kuoli 79 vuoden ikäisenä Kymin Pernoossa.

Kotkan ympäristöseuran kuvassa Pernoonkoski

Suurten katovuosien Jäppilän asutukselle aiheuttamat tuhot olivat erittäin suuret, mm. Rantalan ja Ala-Kujalan talot jäivät kylmilleen väen kuoltua 1690-luvun puolivälissä, ja Mattikin anoi 1697 lupaa jättää tilansa ja siirtyä krouvariksi läheiseen Pernoon rälssilatokartanoon, jossa hän lienee toiminut myös lampuodin tehtävissä. Seurakunnan luottamusmiehenä hän niin ikään hoiti kuudennusmiehen tointa kuolemaansa asti.

Matti oli Pernoon myöhempien RISTOLA-, MIKKOLA-, EEROLA- JA WANHALA- sekä siitä eronneen HEIKKILÄ-suvun kantaisä. Matin jälkeen tuli Pernoon lampuodiksi hänen poikansa Risto yhdessä veljensä Mikon kanssa. Pernoon latokartano oli Kymenkartanon alaisuudessa toimiva rälssitila.

http://sivistyssanakirja.com/Kymenkartano

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuudennusmies
http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=1000009668

Viikinkien maihinnousu

Isälinjaiset esi-isäni olivat DNA-testin mukaan varjageja,  tarunhohtoisen idäntien viikinkipurjehtijoita. Tarkempi vertailu kertoo, että porukka on lähtenyt retkelleen Gotlannista. Suomalaisista miehistä skandinaavisia Iivareita on 28 %. 

Kuutsalon ja Kirkonmaan välisen salmen itäistä suuta on joskus arveltu viikinkien idäntien yöpymissatamaksi. Kotkan Tiutisen saaren vieressä sijaitseva Pirköyri on toiminut mahdollisesti jo viikinkiajalla kauppapaikkana.

Viikinkiaikana Gotlanti oli idäntien kaupan keskuksia. Monet gotlantilaiset olivat merimiehiä ja kauppiaita, joilla oli yhteyksiä ulkomaille. He keräsivät suuria rikkauksia, joita kätkivät maahan; viikinkiajalta on löydetty roomalaisia rahoja, mutta myös 100 000 arabialaista, saksalaista ja muuta eurooppalaista rahaa. Keskiajalla Gotlannissa rakennettiin paljon suuria taloja ja kirkkoja kivestä. Kaupankäynti alkoi siirtyä maanviljelijöiltä porvareille, ja Visbystä tuli 1200-luvulla tärkeä saksalaisvaikutteinen Hansaliiton kaupunki. Sieltä käytiin mm. gotlantilais-saksalaista kauppaa Novgorodiin.

Viikinkilaivamaalaus on sivulta:

http://yztaidhis.vuodatus.net/blog/854881/varhaiskeskiaika-med-jenni/

http://www.familytreedna.com/Default.aspx?c=1
http://www.viastar.fi/Kartat/53/Kartta_Pirkoyri/

Lukkari oli papin plakkari myös Vähässäkyrössä

Eräs varhainen esi-isäni oli lukkari Simo Niilonpoika Maanmies,

joka syntyi 1640 Vähänkyrön Kuuttilassa.

Lukkarit olivat aikansa kansakoulunopettajia ja puolisäätyläisiä, joita kunnioitettiin lähes yhtä paljon kuin pappeja. Heidät oli vapautettu sotaväenotosta, joka herätti tietenkin kateutta ja erään lähteen mukaan tästä syntyi  laiskaa ihmistä tarkoittava sanonta: valmis kuin lukkari sotaan.

Lukkari toimi nimensä mukaisesti mm. kellonsoittajana (klockare). Hän oli papin apuna jumalanpalveluksissa; hänen hallussaan olivat kirkon avaimet ja kynttilät. Lukkari kantoi myös kolehdin ja herätteli nukkuvat sanankuulijat; häntä kutsuttiinkin joskus väkkäriksi eli unilukkariksi. Kirkon siivoaminen sekä alttarin valmistelu kuuluivat myös lukkarin tehtäviin.

Lukkari oli  alkujaan papin henkilökohtainen apulainen, jonka velvollisuuksia olivat pappilan saunan lämmitys, syystyöt, syysteurastuksesta huolehtiminen ja jopa juhlaoluen pano. Sananlasku kuuluukin:  "lukkari on papin plakkari ja lukkarin muori on papin plakkarin fuori" tai "lukkari, papin passari".

Lukkarin asemassa tapahtui kuitenkin 1600-luvulla käänne:  hänelle uskottiin lasten opettaminen  ja virsilaulun johtaminen. Lukkarilta vaadittiin nyt enemmän ja myös hänen palkkansa nousi. Lukkarin aseman paraneminen  johti puolestaan suntion toimenkuvan muuttumiseen; monet lukkarin velvollisuudet siirtyivät hänelle. Suntiosta tuli kirkonvartija eli vähtäri tai vehtari (väktare), jolle kuuluivat järjestyksen ylläpitämisen lisäksi monet palvelutehtävät.

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1730

Valtiopäivämies Gabriel Martinpoika, "rutiköyhä ja aivan köyhtynyt"

Esi-isäni Gabriel Martinpoika oli Lapuan Saarenpään isäntä 1669 - 1700  ja Lapuan toinen valtiopäivämies, joka edusti kihla­kuntaa 1682 erään vöyriläisen kanssa. Koska Gabriel oli Kaarleporin kreivin - Claus Tottin - nimismies, hän lienee ollut luku- ja kirjoitustaitoinen ja varmaankin ruotsia osaava. 

Asema kreivin palveluksessa ei vieroittanut Gabrielia paikkakuntalaisista, päinvastoin: hän oli syksyllä 1670 pyytänyt krei­viltä lievennystä Lapuan veroihin. Muitakin pitäjän asioita hän oli hoidellut kruunun­nimismiehenä, koska pitäjä 1671 myönsi hänelle kaksi kappaa viljaa savulta (asuttu talo) ylimääräi­sistä vaivoista, joita hänellä oli pitäjän vuoksi ollut.

Rakentajakin Gabriel oli, koskapa vuoden 1688 paikkeilla oli valmistanut kirkon saarnas­tuoliin uuden katoksen. Asemastaan huolimatta hänellä tuntui kuitenkin olevan vaikeuksia raha-asioissa; 1675 hän oli kirjojen mukaan "rutiköyhä ja aivan köyhtynyt". Vuoden 1703 syksyllä Saarenpään talo huudatettiin veloista lunastettavaksi. Veloista kuitenkin selvittiin, koska tila jäi suvun haltuun.

Gabriel Saarenpään vaimo, Kaarina Knuutintytär oli syntynyt Lapuan Liuhtarissa noin 1640 ja kuollut Saaren­päässä 83-vuotiaa­na. Heillä oli pojat Juhana ja Kustaa sekä tyttäret Marketta ja Riitta. Esiäitini Marketta vihittiin lapualaisen Antti Tuomonpoika Yli-Annalan kanssa 1687.

Gabriel Matinpojan isä oli sotilas, ratsutilallinen, lautamies ja kirkonisäntä Martti Knuutin­poika Saarenpää. Hän kuului Kustaa II Aadolfin henkivartijajoukkoon ja seurasi kunin­gasta Venäjän retkelle 21-vuotiaana. Kotiin hän palasi pysyvästi vammautuneena, joka ei kuitenkaan estänyt häntä ottamasta koti­talonsa isän­nyyttä ja nousemasta yhdeksi pitäjän johtavista miehistä. Lapuan kirkonkylän Saarenpään isäntä hän oli 1635-1662. Ikäviäkin puolia Martista löytyi: 1650 hän poisti väkivalloin nimismiehen vaimon ja äidin penkin uudesta kir­kosta. Syynä taisi olla jokin kauna paremminkin kuin asiallinen peruste.

Asiatiedot poimittu Liisa Huhtalan sukuluettelosta.

Kuva: Lapuan lakeutta kaupungin kotisivulta (Alajoki)

Koivu ja tähti. Orjakauppaa isonvihan aikana

Pietari Suuri hallitsi
1682-1725

Sakari Topeliuksen isän isoisä Kristoffer Toppelius pakeni isonvihan aikaan vuonna 1714 äitinsä kanssa Oulusta Muhokselle piilopirttiin. Kasakat kuitenkin ryöstivät pojan ja veivät orjaksi Venäjälle. Vuosien kuluttua Kristoffer karkasi,
ja kulkiessaan aina auringonlaskua kohti pääsi Etelä-Suomeen. Suomesta hän ajautui Tukholmaan, missä sattumalta kohtasi äitinsä.
Nämä suvun tapahtumat mielessään Sakari Topelius kirjoitti sadun "Koivu ja tähti"

Väestötappiot Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa olivat isonvihan aikana valtavat. Kasakkajoukkojen harjoittama terrori ja väkivalta kohdistui siviiliväestöön sekä pappeihin. Ihmisiä vangittiin,  ja venäläiset upseerit myivät heidät orjiksi, erityisesti Pietarin rakennustöihin, uudempien lähteiden mukaan yli 20.000 henkeä. Raiskaukset ja joukkoraiskaukset olivat 1700-luvulla vakiintunut sodankäynnin muoto ja myös naisia vangittiin ja vietiin Turun ja Porin sotilasleireille

Mittavimmat pakko-otot tehtiin Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa; pelkästään Pohjanmaalta vietiin 4.600 henkeä, suurin osa lapsia. Lisäksi armeijaan pakko-otettiin noin 2.000 miestä.

Orjatyöhön viedyistä pääsi palaamaan arviolta 2000 henkeä, useimmat joidenkin vuosien, jotkut vasta vuosikymmenten kuluttua. Sotilaista palasi viitisensataa miestä. Kuinkahan paljon lapsia syntyi raiskausten seurauksena jatkamaan sukujamme...

http://outi-autio.blogspot.com/2010/09/kiiskilahdelta-koskelaan-vuonna-1705.html

Laki se Sielun hirmutta...

Eräs esi-isäni, Kyrön kappalainen Heikki Martinpoika Filla, syntyi Vähässäkyrössä 1530. Seitsemän vuotta ennen hänen syntymäänsä Kustaa Vaasa oli tullut Ruotsin kuninkaaksi ja hänen aikanaan toteutettiin luterilainen uskonpuhdistus.

Vuodesta 1573  kirkkoherrat eivät saaneet enää pitää palkattomia apupappeja kappelien hoitamista varten, joten kappalaisista tuli seurakuntapappeja. Heidän tehtävänsä oli katolisuuden kitkeminen ja luterilaisuuden juurruttaminen uskonkappaleita opettamalla. Agricolan "Se Wsi Testamenti" ilmestyi 1548 eli Heikin ollessa 18-vuotias.

Heikki oli avioliitossa Valpuri Matintyttären kanssa. Heillä oli kolme poikaa, Matti, Olavi ja Klemetti.

Sanoi Agricola: "Wai, eike se Pappein Wirca ole? Studera, sarnaa, ia Rucole. Hwij häpie, se Wähe quin kirioitetan, haruoin se sarnatan eli luetan. Quingas wastat Sen HERRAN Domios, ettes aighas culutat Laiskuos. Oij sine surckia Locasecki, etkö neite Mieleses ecke. Haiseua Raato oleuas, ia Matoin Eues cooltuas"

Olisiko jotenkin näin: "Vai eikö se pappien virka ole, opiskella, saarnata ja rukoilla? Hyi häpeä, se vähä kun kirjoitetaan, harvoin sitä saarnataan tai luetaan. Kuinka vastaat sen Herran tuomiolla, kun aikaasi kulutat laiskuudessa. Oi sinä surkea lokasäkki, etkö näitä mielessäs äkkää. Haiseva raato olet, ja matoin eväs kuoltuas."

Esi-isäni Lauri Valentininpoika Pungemakar oli kukkaromaakari 500 vuotta sitten

Pungemakarin (Punkarin) maakauppiassuvun lähtökohta oli Isonkyrön Orismala, missä asuneella Lauri Pungemakarilla oli kolme poikaa. Asiakirjoista ei voi varmasti päätellä, oliko kukkarontekijää tarkoittava nimi pungemakare vielä 1500-luvulla ammattinimi vai oliko se jo muuttunut pelkäksi sukunimeksi.

Olavi Laurinpoika rupesi kauppiaaksi ehkä myydäkseen suvun muiden jäsenten käsityötuotteita. 1540- ja 1550-luvuilla hän purjehti melko säännöllisesti Kemin markkinapaikalle. Verokirjoista voi todeta, miten hänen varallisuutensa kaupankäynnin avulla vuosi vuodelta kasvoi. Vuonna 1548 hänellä oli vain 2 punnanalaa peltoa, mutta kymmenen vuotta myöhemmin jo 4 punnanalaa  (4,1 ha). Suunnilleen samaan aikaan hänen lypsylehmiensä määrä lisääntyi 6:sta 18:aan. Vuonna 1560 Olli Punkari olikin suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan kolmanneksi suurin karjanomistaja.

Tiedot: MinSläkt 3.6, Programmet tillhör: Ossian Mesterton

Kukkaron historiaa

Irtotaskuja edelsivät vyöhön kiinnitetyt metallikoukut, vyöt ja vyölliset, joista roikkuivat monenlaiset tarvikkeet kuten kukkaro, neulikko, veitsi tuppineen, vaskikampa ja ompelukoukku. Kukkarossa pidettiin rahaa ja ompelutarvikkeita ja se suljettiin koristeellisilla nauhoilla. Vyölliset syrjäytyivät Ruotsista maahamme tulleen irtotaskun tieltä.  Kuva Markku Haverinen: Pyhäjärveltä peräisin oleva vyöllinen oli esillä  Aarteita Karjalasta - Wiipurilainen Osakunta 350 vuotta -näyttelyssä Suomen kansallismuseossa 4.4. - 27.7.2003.

Hailii happamii ja merivettä päälle Virolahdelta Sotkamoon

Sukututkimukseni on onneksi ollut aika helppoa: melkein kaikista esipolvistani on jo kirjat valmiina ja useilla sukuseurakin. Kirjoissa kerrotaan sukujemme jännittävistä vaiheista aina 1400-luvun alusta lähtien, jolloin  Etelä-Pohjanmaalle saapui monen suvun alkujuuri Henrik Flander.

Hailii happamii, Kymin mamman tappamii...

on serkkuni kymiläisen miehen tekemä laulu. Isäni molempien vanhempien esipolvet ovat olleet sekä merenkulkijoita, seprakauppiaita että kalastajia tai ainakin jollakin lailla merestä elantonsa saaneita; isomummoni tyttönimi Skippari kertoo jo paljon. Olen iloinen, että sain sijoittaa itseni samaan sukutauluun Virolahden Klamin merenkulkijoiden kanssa; akateemikko Uuno Klami oli hieno ihminen ja säveltäjä. Virolahdella esi-isiini kuuluu monen muun hauskan nimen lisäksi Hurtta. Äitini puoleisessa  Meriläisen suvussakin törmäsin Hurttaan, siihen kuuluisaan Simoon. Esi-isäni osti 1700-luvulla Sotkamon Nuasjärven rannalta Turunkorvan tilan, jonka oli omistanut Ruotsin kuninkaan maamajuri Simon Affleck eli  legendaarinen  Simo Hurtta, tuo Eino Leinon runojen  julma  verovouti.  Kantaisä  Heikki  maksoi  tilasta 2200 kuparitaalaria eli viidentoista miehen silloisen vuosipalkan. 

Tänään posti toi minulle pikkuserkkuni lähettämän kirjan, joka kertoo Haminan Pitäjänsaaresta. Siinä eräät  isäni esipolvet ovat mukana, joten näkemiin ensi kertaan, nyt purjehdin luotsien, stuuvarien, pienpolttajien, ahtaajien ja merimiesten menneisyyteen.

Eteläpohjalaiset suvut ovat samassa linkissä: http://www.vilppula.com/.
Kuva: museovene Pitkäpaasi 2, joka on tarkka kopio alkuperäisestä luotsiveneestä, Museovirasto

Virolahti oli satamapaikka jo 1336

Isäni sukupuun useimmat haarat johtavat Virolahdelle ja muualle Kymen-laaksoon. Juuriamme on Kotkan Haapasaaressa ja Kuutsalossa sekä Kymin maaseudulla. 

Virolahdesta on tehty ensimmäinen henkikirja 1638 ja ensimmäinen kirkonkirja 1656. Näistä on saatu luotettavaa tietoa esi-isistäni, jotka ovat saattaneet tulla Virolahdelle etelästä, mihin viittavat rannikolla olevat asuinpaikat. Virolahti tunnetaan satamapaikkana jo vuonna 1336, jolloin Viipurin linnanvouti antoi Tallinnan porvareille oikeuden käydä kauppaa Virolahden kanssa. 

Isänäitini juuret ovat Virolahden Sydänkylän Skipparissa, itänaapurille menetetyn Paation saaren Sipilässä sekä myös rajan taakse jääneessä Koskelassa mantereen puolella - rannalla kuitenkin. Tämä suursuku, jolla on oma sukuseura ja -kirjat, oli minulle aikaisemmin aivan tuntematon. Löysin heidät udeltuani Sukuforumilla tietoja isomummoni Mariaanan nimellä. Suvuista löytyy muun muassa Kyötikkejä, Klameja ja Malmeja. Kyötikki on suomalaismuunnos germaanisesta Gödeke, Göödik -nimestä.

Näkymä Paation saarelta

Koskelan suvun esiäitini Eeva Tuomaantytär oli isänäitini isänäiti. Eeva ja miehensä Elias kuolivat Paation Sipilässä koleraan samalla viikolla vuonna 1873 vain 38-vuotiaina. Heiltä jäi neljä alaikäistä lasta, joista isoisoisäni Jeremias oli vanhin ja silloin 13-vuotias. Orpojen enopuoli Rietu Koskela otti heidät kasvateiksi Eeva-äidin kotitaloon, jonka jännittävä historia alkaa 1600-luvulta Kiiskilahden Kiiskeltä.

Hannu Hanski - onnekas sankaripurjehtija

Eräs monista kiehtovista henkilöistä isäni esipolvissa on Hannu Hanski, josta kerrotaan Pitkäpaaden historiassa. Pitkäpaasi on viime sodissa menetetty saari Virolahdella. Vanhin tunnettu esi-isäni tässä suvussa on "Pitkäpaaden Jaakko", Kustaa Vaasan kruununluotsi, joka oli Hannun isä.

Hannu samoin kuin hänen veljensäkin olivat luotseja. Hänet mainitaan kuuluisimmaksi pitkäpaatelaiseksi ja pitäjän toiseksi varakkaimmaksi mieheksi 1571. Hannu Hanskin omaisuus oli 10 lehmää, kolme hiehoa, 20 lammasta ja 2 sikaa.

Pitkäpaasi ennen luovutusta.  Saaren kotisivulta

Hannu palveli kesät sotalaivoissa milloin Narvan vesillä, milloin missäkin. Hän oli taitava purjehtija ja reittien tuntija, joka oli tunnettu viranomaisten ja laivaston piireissä. Tämä käy selville hänen monista palkkakuittijäl-jennöksistään. Jouluaattona 1569 kirjoitettiin Hannulle tällainen todistus pitäjän kirkkoherran luona:

"Minä Hannu Jaakonpoika Pitkäpaadesta Virolahden pitäjästä vakuutan tällä avoimella todistuksellani saaneeni ja nostaneeni Antti Niilonpojan käskystä ymmärtäväiseltä Heikki Laurinpojalta, Kuninkaallisen Majesteetin nimismieheltä Viipurin läänissä, perämiehen palkkaani Murjaanin perämiehenä olostani Narvan Vesillä kuluneena kesänä 13 Viipurin pannia ruista. Vakuudeksi siitä, että ylläkirjoitettu on totuuden kanssa yhtäpitävä pyydän minä yllämainitun pitäjän kirkkoherran Mathias Heikinpojan sinetillään vahvistamaan sekä omalla puumerkilläni (hakaristi) vakuutan sen oikeaksi. Virolahdella 24 p. joulukuuta 1569." 
Antti Niilonpoika oli Viipurin linnanvouti ja Murjaani Ruotsin sotalaivaston alus.

Uutena vuotena 1570 venäläiset hyökkäsivät maahan; alkoi pitkä viha. Hannukin menetti kotinsa ja siirtyi Virolahden Rännäsiin, jossa jälleen hankki huomattavan karjavarallisuuden. Vuoden 1629 tienoilla hän siirtyi kylästä meren partaalle ja tuli perustaneeksi Hanskin kylän.

Lokakuun lopulla 1581 Hannu ohjaa sotalaivan täynnä väkeä kovassa myrskyssä Narvasta Helsinkiin. Saamassaan suosituskirjeessä sanotaan:
....."olimme ankarassa myrskyssä ja hädässä eikä meillä ollut muuta turvaa kuin taivaan Jumala ja sitten Hannu Jaakonpoika, joka onnellisesti toi meidät perille."

Pitkäpaaden Jaakon sukupolku Autioihin
Jaakko Heikinpoika Pitkäpaasi 1500 - 1571  -  Hannu Jaakonpoika Hanski 1535-1607, Virolahti - Eero Hannunpoika Hanski, 1580 - n.1659 Virolahti - Hannu Eeronpoika Hanski, n.1600-1667 Virolahti Rännänen. Siellä henkikirjassa 1639. Haapasaaren henkikirj. 1645-67 - Lauri Hannunpoika Hanski, Haapasaaren henkikirj.1654-76, isäntänä 1675-76 - Tuomas Laurinpoika Tuomala, s. 1661 Haapasaaressa - Liisa Tuomaantytär Tuomala 3.6.1703 - 1.5.37 Haapasaari - Matti Yrjönpoika Yrjölä, s. 1728 Haapasaaressa - Mikko Matinpoika Yrjölä, s. 12.1.1761 Haapasaaressa -  Kaarina Mikontytär Vanhala, s. 9.11.1787 Kuutsalossa - Jeremias Juhonpoika Suutari, s. 6.4.1823 Kuutsalossa - Robert Jeremiaanpoika Autio 1850 Kuutsalo-1928 Kuutsalo (isäni isoisä)

Divarikamaa

Kuuntelin syksyllä Lenitan haastattelua aamuteeveessä. Hän kirjoitti muistelmansa vasta melko iäkkäänä, koska, kuten hän sanoi, eivät viisikymppiset vielä omaa tarpeeksi syvyyttä elämänsä tarkasteluun. Olen samaa mieltä: tapahtumat ovat aika pinnalla ja työura usein kesken.

Kerroin ensimmäisessä blogikirjoituksessani, kuinka poltin teini-iän päivä-kirjani eräänä kriisikesänä. Nyt harmittaa; niistä olisi saanut lisämausteita moneen juttuun. Onneksi löysin vanhaa nuoruuden kirjeenvaihtoani, jonka lukemisesta kehkeytyi hauska nettiseikkailu Alppien rinteillä.

Olen taipuvainen keräilyyn. En enää tiedä, mihin taltioisin kaikki menneiden sukupolvien ja oman perheemme paperit ja valokuvat. Varmaankin lapseni tulevat kylmän rauhallisesti hävittämään kaiken seulottuaan ensin jyvät akanoista; muistojen joukkoon on kertynyt arvokastakin divarikamaa.
Mietityttää tämä kestämätön kehitys: taatusti hukkaan menevät nämäkin jutut. Kaikki on nykyisin niin kertakäyttöistä.

Ystäväni kysyi, mitä haluaisin ruumiilleni tehtävän kuolemani jälkeen? On aika yleistä toivoa tuhkansa sirottelua johonkin rakkaaseen paikkaan. Ehkä näin täytyy tulevaisuudessa menetellä.